En usko että tulen koskaan pääsemään kokonaan irti tästä helvetistä. Ehkä se hellittää hieman otettaan mutta ei koskaan päästä kokonaan menemään. Jos kerran on tässä helvetissä ollut niin aina se seuraa, vaikkapa vain mielen salaisimmassa ja kaukaisimmassa sopukassa. Olen siitä aivan varma. Mutta toivon sen hellittävän otettaan vielä vähän. Edes vähäsen. Olen viikon aikana käynyt vaa'alla kerran. Se on todellista edistystä. Ehkä siksi olen käynyt vain sen kerran että pelkään mennä sille, nähdä suurentuneen luvun. Koska tiedän sen kasvavan, sillä en niin orjallisesti enää vahdi mitä syön, paljonko. Tietenkin suurinpiirtein, mutten enää laske kaloreita. Ainakaan yhden kalorin tarkkuudella. Hitaasti mutta varmasti edetään. Toivon.

Pelkään siltikin kasvavani norsun kokoiseksi jos elän ilman kaloreiden laskemista. Mutta silti järki sanoo etten aikasemminkaan ole ollut norsun kokoinen vaikken ikimaailmassa miettinytkään saatikaan sitten laskenut kaloreita!! Miten nyt voisin sitten paisua muodottomaksi? Ehkä siksi koska minulla on pakkomielle ruokaan ja syömiseen? Ennen ei ollut. Söin elääkseni. En aina edes syönyt. Elin silti. Ehkä nyt sen sitten tiedostan ja siksi koitan olla syömättä. Olin ennenkin. Vaikken sitä miettinyt. Olen miettinyt sitä vasta jälkeenpäin. Ja paljon. Saatoin syödä, siis juoda, yhden 18 tunnin työpäivän aikana yhden tai kaksi juotavaa jogurttia. Enkä ajatellut sitä sen enempää. En ajatellut kokoajan ruokaa, koska saan syödä, mitä syön, ihanaa ruokaa, elän ruoan takia. Niin, silloin ei ollut ongelmaa. Nyt on.

Nyt elän syödäkseni. Luulen ainakin niin. Yritän olla syömättä mutta kun niin on tarpeeksi kauan, ahmii hirveän määrän ruokaa. Sitten oksettaa. Ja mitäs sitten? No tietenkin oksentaa! Ongelma on valmis. Haluan siitä eroon. Mitään muuta en pyydäkään.. Voi miksen voi olla kuin normaali ihminen, voisin syödä normaalisti, voisin taas juoda mehua ajattelematta sen sisältämiä kaloreita (!!), voisi hyvällä omallatunnolla joskus syödä elokuvan ohessa pizzan tai kebabin ja olla sen jälkeen ihanassa ähkyssä ja torkkua hetken, voisin heräteostoksena ostaa suklaalevyn tai karkkipussin ja syödä niin paljon kun maistuu, voisin elokuviin ostaa mukaan popcornia tai/ja irtokarkkeja ja syödä niitä ja katsoa elokuvaa ja pysyä juonessa mukana enkä pilata elokuvaa sillä että mietin karkeista kertyvää ihramäärää, voisin lähteä kävelylle vain ulkoilun ilosta enkä polttamaan kaloreita, voisin olla NORMAALI, niinkuin silloin ennen.

Mistä tämä kaikki on hiipinyt mieleeni, missä vaiheessa sairastuin? Syyn tiedän, mutta en tiedä että koska näin pääsi käymään. Koska syömiset ja niiden tarkkailu vaihtui pakkomielteiseksi, koska päivän liikunta vaihtui pakonomaiseksi, kaloreiden laskemiseksi, syötyjen ja kulutettujen. Koska aloin olemaan tieten tahtoen syömättä? En muista.

Mutta haluan siitä eroon. Apua.

APUA!